Liisa Häikiö
Miten siirtymä maapallon kantokyvyn rajoissa toimivaan yhteiskuntaan tapahtuu? Kansainvälisen ilmastopaneelin mukaan tämä edellyttää maapallon keskilämpötilan nousun rajoittamista 1,5 °C asteeseen (IPPC 2018). Tavoitteeseen on helppo yhtyä. Se nojautuu ajantasaisimpaan ilmastonmuutosta koskevaan tieteelliseen tietoon. Yli puolentoista asteen nousu merkitsisi ihmisen ja muiden lajien elinolojen laajamittaista heikkenemistä.
Suomen maaperällä tuotetut päästöt ovat vakiintuneet kestämättömälle tasolle viimeisen kymmenen vuoden aikana, loivan laskun jälkeen (Kansallinen arviointiraportti 2019). Muutoksen kokonaisvaltaisuudesta, vaikeudesta ja hitaudesta onkin paljon tutkimus- ja selvitystietoa. Muutos on välttämätön ihmiskunnan elämän edellytysten turvaamiseksi. Vähemmän on tietoa siitä, miten yhteiskunnat ja ihmiskunta alkaisivat toimia niin, että kasvihuonekaasupäästöt vähenisivät globaalisti.
Kehitys ei ole ollut rohkaisevaa. Kasvihuonekaasupäästöt ovat edelleen lisääntyneet vuonna 2015 solmitun Pariisin sopimuksen jälkeen. Sopimuksessa valtiot sitoutuivat 1,5 °C tavoitteeseen. Tavoite edellyttää globaalien kasvihuonekaasupäästöjen nollaamista vuoteen 2050 mennessä.
Syitä muutoksen hitauteen on monia. Ensinnäkin uskottavan ja houkuttelevan tulevaisuusvision puute hiilineutraalista yhteiskunnasta vaikeuttaa ilmastotavoitteiden saavuttamista. Yhteisesti jaettu tavoite maapallon keskilämpötilan nousun rajoittamisesta kertoo, mitä halutaan saavuttaa. Avoimeksi jää kuitenkin se, mitä tavoite merkitsee. Miten eletään maailmassa, jossa maapallo sitoo enemmän kasvihuonekaasuja kuin niitä vapautuu ilmakehään? Esimerkit löytyvät historiasta, ajalta ennen kuin öljyn ja kivihiilen tarjoama tehokas ja halpa energia otettiin laajamittaisesti käyttöön. Mutta miten on tulevaisuudessa? Päästötön yhteiskunta tulee olemaan erilainen kuin nykyinen. Mutta millainen, ja mitä se merkitsee minun arjessani, yritykseni toimialalla tai kuntani taloudessa?
Toisekseen poliittiset päätöksentekijät ovat olleet haluttomia puuttumaan yhteiskunnan toimintaan niin, että hiilineutraaliustavoite alkaisi ohjata toimintaa. Käytännössä on pyritty sellaiseen muutokseen ja siirtymään, joka ei muuta mitään tai ole kenenkään etujen vastainen. Puheet ja teot eivät etene samaan suuntaan.
Samaan aikaan kun keskustellaan ja väitellään vähäpäästöisen liikenteen ratkaisuista, kaupunkimaasturit ovat nousseet yhdeksi isoimmista uusien hiilidioksidipäästöjen lisääjistä. Myös lentomatkailu lisääntyy vakaasti. Monet käyttävät rahansa kestämättömiin valintoihin. Valtavirtayritykset puolestaan tuottavat edelleen kestämättömään luonnonvarojen käyttöön perustuvia ratkaisuja. Nykyiset poliittiset päätökset eivät ohjaa tai kannusta yksilöitä, yhteisöjä tai yrityksiä uudenlaisiin hiilineutraaleihin ratkaisuihin.
Kolmanneksi pitkän aikavälin infrastruktuuriratkaisut vaikeuttavat siirtymistä päästöttömään yhteiskuntaan. Esimerkiksi Suomen kokonaispäästöistä noin 75 prosenttia oli peräisin energiasektorilta (Suomen virallinen tilasto kasvihuonekaasuista 2018). Suurimpien yksittäisten päästäjien joukkoon kuuluvat voimalaitokset, jotka tuottavat sähköä ja kaukolämpöä. Sähkön tuotannon yhteydessä syntyvän lämmön hyödyntäminen paikallisesti on sinänsä tehokasta ja taloudellista. On kuitenkin selvää, että nykyiset voimalaratkaisut ovat kestämättömiä.
Muutos tapahtuu hitaasti, sillä tarve energialähteen vaihtamiseen on tunnistettu jo 1990-luvulla. Aiemmin energialähteen vaihtaminen on näyttänyt mahdottomalta niin valtakunnallisessa kuin paikallisessa päätöksenteossa. Nykyisen lainsäädännön mukaan kivihiilen käyttö loppuu 2029. Yksin kivihiilen käyttökielto ei tule ohjaamaan energiavallankumoukseen. Viime vuonna voimalaitosten päästöt kasvoivat lisääntyneen turpeen ja maakaasun käytön vuoksi.
Maakuntien välillä on selkeät erot asukaskohtaisen hiilidioksidipäästöjen määrässä.
Muutos on kuitenkin alkanut. Ilmastokriisistä on tullut yksi päätöksenteon lähtökohdista. Esimerkit kertovat, että pitkäjänteisellä politiikalla on merkitystä siirtymän aikaansaamiseksi. Maakuntien välillä on selkeät erot asukaskohtaisen hiilidioksidipäästöjen määrässä. Osa eroista johtuu tuotantorakenteen eroista. Esimerkiksi Pirkanmaan kansallisesti alhainen asukaskohtainen päästömäärä liittyy siihen, että alueen tuotantorakenne on palveluvaltainen. Näin on kuitenkin myös Uudellamaalla, jossa päästömäärä on korkeampi. Tuotantorakenne ei siis voi selittää kaikkia eroja.
Pirkanmaalla ja Tampereella sekä Päijät-Hämeessä ja Lahdessa kestävän kehityksen työllä on pitkä perinne. Pirkanmaalla tämä on näkynyt konkreettisesti uusiutuvan sähkön- ja lämmöntuotannon lisäämisenä ja seudullisen julkisen liikenteen kehittämisenä. Uusia asuntoja on kaavoitettu julkisen liikenteen piiriin. Lahti puolestaan on valittu Euroopan ympäristöpääkaupungiksi vuonna 2021 tunnustuksena uraa uurtavasta ympäristötyöstä. Lahden tavoitteena on olla hiilineutraali jo vuonna 2025, ensimmäisenä suurena kaupunkina Suomessa. Keskeisenä muutoksena on energiauudistus: kivihiilestä luopuminen ja uuden bioenergialaitoksen rakentaminen.
ORSI-hanke pyrkii tukemaan suomalaisen yhteiskunnan muutosta ja sopeutumista tulevaisuuteen niin, että turvaamme hyvinvointivaltion ympäristön kantokyvyn rajoissa. Tässä näemme keskeisenä, että eri tahot tekevät yhteistyötä tulevaisuuteen suuntautuvien yhteiskunnallisten vaikutusten tavoittelussa.
Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tavoittelu luo kehyksen, jossa osallistuvat tahot joutuvat pohtimaan yhteiskunnallisen toiminnan konkreettisia tavoitteita ja jakamaan näitä tavoitteita toistensa kanssa. Esimerkiksi Lahti on kokeilemassa henkilökohtaisia hiilibudjetteja arkiliikkumisen suuntaamiseksi nykyistä kestävämpään suuntaan. Tampereella puolestaan kehitetään Hiedanrannan kaupunginosaa kestävän kehityksen ratkaisujen löytämisen laboratoriona.
Tulevaisuuden vaikutusten ohjaamisen kannalta paikallinen, kansallinen ja ylikansallinen poliittinen päätöksenteko on keskeistä. Päätöksissä määritellään keskeisesti hiilineutraaliin yhteiskuntaan siirtymisen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Se, mitä päätöksiä tehdään ja toimeenpannaan, voi olla yhtä merkittävää kuin se, mitä jätetään tekemättä. On tärkeää valita tietoinen suunta kohti uudenlaista ekohyvinvointivaltiota, vaikka tulevaisuus onkin vielä utuinen.
Liisa Häikiö on Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori ja ORSI-hankkeen johtaja.
