Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio: Miten siirrymme liukkaasti hiilivapaaseen liikkumiseen?

Jari Lyytimäki

Liikkuminen on yksi kestävyysmurroksen hankalimmista ongelmista ja lupaavimmista ratkaisuista. Nykyinen liikennejärjestelmämme perustuu fossiilisten polttoaineiden polttamiseen ja massiiviseen materiaalien käyttöön sekä ihmisten fyysiseen passiivisuuteen. Yleisin tapa siirtyä paikasta toiseen on paikallaan istuminen autossa, bussissa, junassa tai lentokoneessa. Tekniikka luo yhä uusia mahdollisuuksia liikkua liikkumatta: portaat korvautuvat liukuportailla ja hisseillä, lyhyillä matkoilla kävely vaihtuu sähköpotkulautaan ja vähän pidemmillä taipaleilla polkupyörä päivittyy sähköpyörään. Jossakin vaiheessa henkilöautot korvautunevat itseajavilla kuljettimilla ja kauempana tulevaisuudessa siintävät ennalta-arvaamattomat tavat, joilla fyysiset siirtymät muuntuvat neuroverkoissa tapahtuvaksi tiedonsiirroksi. Miksi vaivautua matkaan, jos on varaa maksaa huipputekniikan mahdollistamasta täydellisemmästä kokemuksesta virtuaalitodellisuudessa?

Mutta aivan vielä emme voi kokonaan sukeltaa virtuaalimaailmoihin. Kestävän liikkumisen ehkä suurin lähitulevaisuuden haaste on se, miten liikennejärjestelmämme pystyy samanaikaisesti vähentämään radikaalisti kasvihuonekaasujen päästöjä ja takaamaan riittävän tasapuoliset liikkumismahdollisuudet asuinpaikasta ja tulotasosta riippumatta. Esimerkiksi EU:n Green Deal -toimintaohjelman mukaan ilmastoneutraaliuden saavuttamiseksi liikenteen päästöjä on Euroopassa vähennettävä 90 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Suomessa fossiilittoman liikenteen tiekartta tavoittelee kotimaan liikenteen kasvihuonekaasupäästöjen puolittamista jo vuoteen 2030 mennessä ja nollapäästöisyyttä vuonna 2045. Kiire tulee liikenteen päästövähennyksissä.

Kyse on sekä kyvystämme kehittää toimivia teknisiä ratkaisuja, infrastruktuureja ja käytäntöjä, että keinoista jyvittää ilmastokestävän liikennejärjestelmän hyödyt ja kustannukset reilusti. Kaupunkikeskustoissa ja raitiotiereittien varrella on erilaiset mahdollisuudet kestävään liikkumiseen kuin pitkillä korpitaipaleilla. Oleellista on siis nimenomaan mahdollisuuksien erilaisuus, eivät rajoitteet ja epäreiluudet. Kestävä liikkuminen ei ole mahdotonta missään, jos uusia mahdollisuuksia etsitään ennakkoluulottomasti.

Kaupunkimaisilla alueilla helpoimmin toteuttavissa oleva, kustannustehokkain ja vaikuttavin mahdollisuus on se, että lyhyet automatkat korvataan lihasvoimaisella liikkumisella. Suomi on pitkien etäisyyksien, mutta lyhyiden ja urbaanien automatkojen maa. Neljännes suomalaisista työssäkäyvistä käyttää autoa alle kilometrin työmatkoilla ja 1–2 kilometrin työmatkoilla henkilöautoa käyttää miltei puolet suomalaisista. Näiden matkojen korvaaminen kävelyllä ja polkupyöräilyllä auttaisi kohentamaan fyysistä kuntoa, mielenterveyttä ja työtehoakin. Nykyinen yksityisautoilun ehdoilla rakennettu liikennejärjestelmä kuitenkin kannustaa tai jopa pakottaa auton rattiin lyhyilläkin matkoilla, jos vaikkapa pyöräreittiä ei koeta turvalliseksi tai jos pieni lähikauppa on korvattu kaukaisella automarketilla. Yksilön valintojen lisäksi tarvitaan pitkäjänteistä suunnittelua ja poliittista rohkeutta raivata tilaa autoilta tehokkaammille ja vähemmän kaupunkitilaa vaativille kulkumuodoille.

Maaseudulla biokaasun tuotantoon ja käyttöön perustuva liikenne luo uusia mahdollisuuksia liikenne- energia- ja ruokajärjestelmän yhdistelmälle, joka luo toimeentuloa ja auttaa eloperäisiä resursseja kierrättävän kiertotalouden toteuttamista. Myös sähköautoilu on maaseudun tulevaisuutta, kun uusilla autoilla on entistä pidempi toimintasäde ja maalla on paljon tilaa sähköä tuottaville aurinkopaneeleille.

Autoilua voidaan vähentää eri kulkutarpeita yhdistämällä ja hyödyntämällä tietoliikenteen mahdollisuudet täysimittaisesti. Etätyö poistaa liikennetarvetta ja vapauttaa työmatkoihin käytettyä aikaa esimerkiksi liikuntaan, mutta paradoksaalisesti etätyötä tehdään eniten kaupunkikeskustoissa. Digitalisaatio mahdollistaa uudenlaiset liikkumispalvelut ja eri kulkumuotojen joustavat yhdistelmät niin maalla kuin kaupungissakin. Monien kannattaa omistaa oma auto tulevaisuudessakin, mutta sillä ei välttämättä kannata ajaa perille asti.

Pelkkien ilmastohaasteiden hallinta ei riitä. Parhaimmillaan ilmastonmuutoksen torjunta kirittää liikennejärjestelmän sähköistämistä, joka pienentää hiilipäästöjä ja vähentää myös liikenteen hiukkas- ja melupäästöjä. Sähköistäminen ei kuitenkaan lopeta liikenneruuhkia ja se voi lisätä luonnonvarojen käyttöä sekä heikentää luonnon monimuotoisuutta esimerkiksi liikenneverkon lisärakentamisen tai lisääntyvän valosaasteen takia. Myöskään ihmisten vähäisen liikunnan aiheuttamiin ongelmiin sähköistäminen ei tarjoa suoria ratkaisuja, vaan se voi päinvastoin luoda uusia mahdollisuuksia vaivattomaan – ja veltostuttavaan – paikasta toiseen siirtymiseen. Liian vähäinen lihasvoimainen liikkuminen heikentää jo nyt sekä fyysistä että psyykkistä terveyttämme. Lasten ja nuorten rapistuva kunto on kasvava ongelma ja väestön ikääntyminen voimistaa huonosta fyysisestä kunnosta aiheutuvia kansanterveydellisiä vaivoja.

Liikkumisen ongelmat ja ratkaisut pitää hahmottaa kokonaisvaltaisesti. Ratkaisujen pohjana pitää säilyttää liikkumisen vapaus perusoikeutena. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisillä on oltava oikeus hölmöönkin liikkumiseen. Yhteiskunnan ei kuitenkaan pidä tukea ja kannustaa hölmöilyä esimerkiksi antamalla tuntuvia verohelpotuksia kaikkein saastuttavimmille liikennemuodoille, kuten lentoliikenteelle. Hölmöhköä on myös tukea moottoroitua työmatkaliikennettä paljon runsaimmin verohelpotuksin kuin lihasvoimin työpaikalle liikkumista..

Liikennesektorilla tarvitaan johdonmukaista ja pitkäjänteistä kannustusta haitattomimpiin mahdollisiin liikkumismuotoihin niin valtakunnan tasolla, kunnissa kuin arjen päätöksissämme. Poliitikkojen epäkiitollisena tehtävänä on luopua liikenteen ympäristölle haitallisista tuista. Tuista nyt hyötyvät eturyhmät eivät tästä ilahdu, mutta pitkällä aikavälillä saavutettavat hyödyt painavat vaakakupissa enemmän. Kunnissa yhdyskuntasuunnittelulla voidaan vaikuttaa siihen, että mahdollisimman suuri osuus liikkumisesta olisi mahdollista moottoritta, lähietäisyydelle kävellen tai pyöräillen. Jokainen meistä voi miettiä millainen liikkuminen on tarpeellista, tehokasta ja aidosti omaa onnellisuuttamme lisäävää.

Liikkumisen vapaus ei tarkoita oikeutta keinotekoisen halpaan liikkumiseen. Reilun liikkumisen hintaan on tavalla tai toisella saatava sisällytettyä kaikki oleelliset kustannukset, jotka kohdistuvat muihin kanssakulkijoihin ja ekosysteemeihin. Nykyisen liikennejärjestelmän todellinen lasku jää osin näkymättömiin ilmansaasteina, ilmastonmuutoksena, luontokatona ja muina ulkoiskustannuksina. Ehkä suurin lasku lankeaa tulevaisuuteen. Tulevat sukupolvet eivät voi nauttia nopeassa matkanteossa nyt säästetyistä sekunneista, vaikka joutuvat kärsimään köyhdytetystä luonnosta ja kuumennetusta ilmastosta. Nämä ulkoiskustannukset ovat rajoitteita muiden oikeudelle liikkua vapaasti. Vapauteen liittyy aina vastuu. Liikkumista voidaan pitää todella vapaana vasta, kun koko lasku on maksettu.


Jari Lyytimäki, Suomen ympäristökeskus, STYLE ja ORSI -hankkeet.