Tutulla ja turvallisella ilmastopolitiikalla ei tulla ekohyvinvointivaltioksi

Oskari Hakala

Kukapa ei toivoisi sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävää maailmaa? Kukapa ei toivoisi ekologisesti kestävää hyvinvointivaltiota? Näin toivoi myös Suomen edellinen hallitus, joka omassa hallitusohjelmassaan tavoitteli “luoda Suomesta sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen yhteiskunta vuoteen 2030 mennessä”. Hiilineutraaliustavoite oli yksi tavoitteen kulmakivi, mutta miksei siinä näy hallituksen tahtotila?

Omassa pro gradu -tutkielmassani totesin, ettei Suomi saavuta ekologisesti kestävää hyvinvointivaltiota nykyisillä suunnitelmillaan. Havainto perustui analyysiini KAISU:n (keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelma) toimenpiteistä suhteutettuna ekohyvinvointivaltion piirteisiin.

Perustelin toteamusta sillä, ettei asiakirjassa pyritä laajentamaan ympäristötoimia koko yhteiskuntaan, joka jo itsessään vesittää tavoitetta. Hiilineutraalius jää omaksi irralliseksi toimeksi, joka ei ota huomioon muuta ympäristösektoria, eikä myöskään sosiaali- ja talouspolitiikan vaikutuksia ilmastoon. Tämän lisäksi Suomen hiilineutraalius nojautuu, monen muun maan tavoin, laajasti kyseenalaistettuun jatkuvan talouskasvun malliin, eikä toimenpiteissä ole konkreettisia sosiaalisia tai kulttuurillisia toimia, vaan asiakirjan pääpaino on taloudellis-teknisissä ratkaisuissa.

Graduni lopussa pohdin, miksi näin. Miksei KAISU ohjaa Suomea kohti hallitusohjelman tavoitetta, kohti ekohyvinvointivaltiota? Mahdollisia syitä oli useita. Ensinnäkin KAISU:ssa otettiin moni yhteiskunnallinen ilmiö annettuna. Talous kasvaa, teknologia ratkaisee ja hyväosaisuus valuu alemmillekin yhteiskunnan tasoille. Lisäksi asiakirjassa ei oteta huomioon muita ekologisen kestävyyden osa-alueita kuten luonnon monimuotoisuutta ja päästölaskennassa tuonti jätetään muiden ongelmaksi. Hyväksymällä kaikki yllä mainitut kohdat on ekologisen kestävyyden saavuttaminen jo itsessään todella hankalaa.

Asiakirjasta jäi myös tuntuma uskalluksen puutteesta. Tavoitteestaan huolimatta se oli varsin maltillinen. Mistä tämä voisi kummuta? Ehkä virkakoneiston toimesta tuotetulla paperilla ei ole haluttu tai uskallettu lähteä rikkomaan eri ministeriöiden tarkkoja reviirirajoja. Myöskään poliittisesti arempia, tapoihin ja tottumuksiin vaikuttavia politiikkatoimia ei haluttu toteuttaa. KAISU onkin virkakoneiston näkökulmasta turvallinen vastaus ilmastokriisin.

Myös vahva nojautuminen teknologiaan on turvallinen valinta. Se on kuitenkin lisäksi osoitus uskalluksen puutetta tarttua sosiaalisiin ja kulttuurillisiin mahdollisuuksiin ilmastokriisin ratkaisussa. Tekno-optimismissa on sisäänrakennettu lupaus niin kansalaisille kuin myös poliitikoille ja organisaatioille, ettei suuria muutoksia ole tarve tehdä omassa elämässään.

Mitä siis pitäisi tehdä? Ensinnäkin hiilineutraalius tulee saavuttaa sekä globaalisti että sosiaalisesti oikeudenmukaisesti. Myös muut ympäristötekijät täytyy ottaa huomioon, eikä hiilineutraaliutta saa saavuttaa esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden kustannuksella. Ympäristökriisejä tulisi käsitellä kokonaisina ilmiöinä hallinnollisten rajojen yli. Ympäristökriisit vaativat yhteiskunnan eri sektoreiden parempaa keskinäistä kommunikointia ja uskallusta tehdä toisin kuin perinteisesti on ollut tapana. Tutulla ja turvallisella ei tästä suosta nousta.

Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan “Hiilineutraali suomi 2035: kohti ekohyvinvointivaltiota?”

Edellinen artikkeliHarha puolesta miljoonasta sähkölämmittäjästä
Seuraava artikkeliOnko Suomi matkalla kohti ekohyvinvoitivaltiota? (Versus)