Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio: Hyvinvointivaltiosta ekohyvinvointivaltioon

Tuuli Hirvilammi

Hyvinvointivaltiosta ekohyvinvointivaltioon

Kun törmäsin ensimmäisen kerran ekohyvinvointivaltion käsitteeseen, nousivat niskakarvani vaistomaisesti pystyyn vastustuksesta. Ajattelin, että termi on suomeksi kankea ja vaikealta kuulostava eikä voi mitenkään taipua arkikäyttöön. Koin myös eko-liitteen sanan alussa viittaavan intuitiivisesti liikaa kierrätykseen ja ekokeräyspisteisiin. Käynnissä olevassa ORSI-hankkeessa ”Kohti ekohyvinvointivaltiota: yhteiskunnallisen vaikuttavuuden orkestrointi” otimme kuitenkin käsitteen käyttöön. Nyt olemme parin vuoden ajan pohtineet syvällisemmin itse käsitettä ja sen käyttöperusteita. Tässä tekstissä kuvaan käsitteen taustaa ja perustelen, miksi juuri ekohyvinvointivaltio onkin osoittautunut hyväksi ja tarpeelliseksi käsitteeksi.

Ekohyvinvointivaltion tausta

Kun maailma muuttuu, tarvitaan myös uusia käsitteitä. Tutkijoilla on usein tapana laatia uudiskäsitteitä kuvaamaan löytämiään uusia yhteyksiä tai korostamaan tutkitun kohteen uutuusarvoa. Seurauksena on käsitteiden kirjo, jossa käytettyjen käsitteiden keskinäiset erot ja niiden tarkat määritelmät saattavat ilman tarkempaa perehtymistä jäädä hämärän peittoon.

Hyvinvointivaltion käsitettä käytetään varsin monin tavoin. Joillekin hyvinvointivaltio viittaa lähinnä sosiaalipoliittisiin järjestelmiin, kun taas toisille se sisältää vahvasti myös normatiivisia tasa-arvon ja universalismin tavoitteita. Yhteistä on, että kaikki hyvinvointivaltiot suojelevat yksilöitä markkinoiden riskeiltä. Erilaisia hyvinvointivaltioiden muotoja yhdistää ainakin kolme piirrettä: tulojen uudelleenjakaminen, julkinen kulutus ja sosiaaliset investoinnit (Gough 2017).

Ympäristövaltion käsitteellä tarkoitetaan sen sijaan valtiota, jossa on huomattavan kattavaa ympäristölainsäädäntöä ja erillisiä ympäristöhallinnon viranomaisia (Duit ym. 2016). Julkisia varoja käytetään esimerkiksi vesien, ilman ja maaperän suojeluun.

Yksinkertaisesti ajateltuna ekohyvinvointivaltio on käsite, joka tuo yhteen hyvinvointivaltion ja ympäristövaltion. Ekohyvinvointivaltion (ecowelfarestate, ecosocial state) käsitettä on käytetty erityisesti sellaisessa kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa, joka yhdistää toisiinsa sosiaalipoliittista ja ympäristötieteiden tutkimusta.

Hyvinvointivaltion seuraava vaihe

Ekohyvinvointivaltion käsite on osoittautunut hyödylliseksi silloin, kun kuvataan käynnissä olevan siirtymän seuraavaa vaihetta. Ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillitsemiseksi tarvittava yhteiskunnallinen rakennemuutos on niin perustavanlaatuinen, että nykyisen talousjärjestelmän ja hyvinvointivaltion hienosäätö ei riitä. Tarvitaan ekologista jälleenrakennusta, joka rinnastuu sotien jälkeiseen hyvinvointivaltioiden rakennuskauteen (BIOS 2019). Kun silloin rakennettiin hyvinvointivaltiota, on nyt luotava instituutioita ja yhteiskunnallista ohjausta ekohyvinvointivaltion saavuttamiseksi.

Hyvinvointivaltioiden on uudistuttava perinpohjaisesti, koska ne on luotu fossiilitalouden mahdollistaman talouskasvun ja elintason nousun varaan. Hyvinvointivaltioiden synty kiinnittyy vahvasti teollistumisen aiheuttamaan yhteiskunnalliseen rakennemuutokseen. Massatuotantoon ja – kulutukseen siirtyminen mahdollisti laajan veropohjan ja laajenevat, verovaroihin rahoitetut julkiset palvelut. Hyvinvointivaltion suhde talouskasvuun näkyy esimerkiksi siinä, että täystyöllisyyden ylläpitämisen on katsottu edellyttävän vähintään kahden prosentin talouskasvua (Antal 2014). Osittain rahastoivan eläkejärjestelmän sijoitukset on sidottu kansainvälisten pääomamarkkinoiden tuotto-odotuksiin (Löyttyniemi 2020). Nämä hyvinvointivaltion sitoumukset on päivitettävä niin, että ne ovat sopusoinnussa nopeiden päästövähennysten ja luontokadon hillitsemisen kanssa. Hyvinvointivaltio on rakennettava kestävälle perustalle.

Hyvinvointivaltioiden uudistaminen on välttämätöntä myös siksi, että ne eivät jarruttaisi kestävyysmurrosta. Hyvinvointivaltion instituutioita, kuten koulutusta ja julkisia palveluja, pidetään usein poliittisessa retoriikassa syynä ilmastotavoitteiden ja kestämättömästä talouskasvusta luopumisen sivuuttamiselle. Nykyisiä energiamuotoja yritetään tekohengittää usein juuri siksi, että niistä luopuminen uhkaisi työllisyyttä ja sitä kautta hyvinvointivaltion rakenteita. Muutos vaikuttaa mahdottomalta, jos se uhkaa hyvinvointivaltion rahoitusta. Hyvinvointivaltion uudistaminen on siis välttämätöntä, jotta voimme jättää jäähyväiset fossiilitaloudelle. 

Hyvinvointia ympäristön kantokyvyn rajoissa

Ekohyvinvointivaltio korostaa oivallisella tavalla ekologisen kestävyyden merkitystä ihmisten hyvinvoinnin edellytyksenä. Se asettaa ympäristön kantokyvyn rajat selvemmin hyvinvointivaltion toimintaehdoksi kuin yleismalkaisempi termi kestävä hyvinvointivaltio. Kestävällä tarkoitetaan varsinkin julkisessa keskustelussa lähes mitä vain: rahavarantojen riittävyyttä, sosiaalista hyväksyttävyyttä, sitkeyttä ja pysyvyyttä.

Pohjoismaisia hyvinvointivaltioita pidetään usein malliesimerkkeinä valtioista, jotka voisivat yhdistää tiukkaa ympäristölainsäädäntöä korkeaan hyvinvoinnin tasoon (esim. Dryzek 2008). Toisaalta juuri Pohjoismaissa asukkaiden kulutusperustaiset päästöt ylittävät selvästi kestävät tavoitetasot (esim. Koch & Fritz 2014). Liikakulutukseen perustuvan hyvinvointivaltion tilalle tarvitaankin ekohyvinvointivaltio, jossa sosiaaliset tavoitteet toteutuvat ilman ympäristöhaittojen ulkoistamista. Ekohyvinvointivaltio ei voi tuottaa ja jakaa hyvinvointia jatkuvasti muiden lajien, muualla asuvien köyhien ihmisten ja tulevien sukupolvien kustannuksella.

Hyvinvointivaltion lupaus

Ekohyvinvointivaltion käsite sitoo kestävyysmurroksen hyvinvointivaltion lupauksiin. Vaikka päästövähennykset ja luontokadon pysäyttäminen on tarpeen ottaa vakavasti, tulee samalla huolehtia ihmisten hyvinvoinnista ja sen oikeudenmukaisesta jakautumisesta. Ekohyvinvointivaltion käsite tekeekin pesäeroa sellaisiin skenaarioihin, joissa tiukat päästövähennykset toteutuisivat äärimmäisen eriarvoisessa yhteiskunnassa tai ympäristön kantokyvyn saavuttaminen edellyttäisi ihmisten hyvinvoinnin kurjistamista. Sellainen valtio, joka toimii ympäristön kantokyvyn rajoissa mutta ei pidä huolta hyvinvointiin ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen sekä demokratiaan liittyvistä sitoumuksista, ei ole ekohyvinvointivaltio.

Hyvinvointivaltio voi myös vauhdittaa kestävyysmurrosta. Hyvinvointivaltiossa on luotu sosiaalivakuutus, joka suojaa kansalaisia riskeiltä. Vastaavia järjestelmiä voisi hyödyntää ilmastonmuutoksen riskeiltä suojautumisessa. Hyvinvointivaltiossa panostetaan julkiseen kulutukseen ja yhteishyvän jakamiseen, mitkä ovat keskeisiä tekijöitä myös ilmastonmuutoksen hillitsemisessä ja sen vaikutuksiin sopeutumisessa. Lisäksi hyvinvointivaltiossa pyritään turvaamaan tasa-arvoiset mahdollisuudet koulutukseen ja keskeisiin hyvinvointipalveluihin, mikä vähentää yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa kannetaan laajemmin kollektiivista vastuuta, mikä auttaa ratkaisemaan ympäristöongelmiin liittyviä yksilön ja kollektiiviseen vastuuseen liittyviä dilemmoja. Sosiaalivakuutusmaksut tai työeläkemaksut ovat esimerkkejä siitä, miten yksilöiden toimeentulon riskeihin on jo päätetty vastata kollektiivisesti. Näitä järjestelmiä tulisi kehittää niin, että ne soveltuvat muuttuvan ilmaston todellisuuteen.

Siltojen ja siilojen ylittäminen

Ekohyvinvointivaltio on luonteeltaan poikkitieteellinen ja poikkihallinnollinen käsite. Siksi se voi parhaimmillaan rakentaa siltaa eri tieteenalojen väliin jäävien kuilujen yli. Se voi myös auttaa ylittämään hallinnonalojen siiloja, mitä pidetään usein onnistuneen kestävyysmurroksen keskeisenä edellytyksenä.

Alun epäilyn jälkeen olen siis pyörtänyt pääni. Nykyään puhun suvereenisti ekohyvinvointivaltiosta. ORSI-hanke on toimiva esimerkki siitä, miten eri alojen tutkijat pyrkivät yhdessä selvittämään reiluja ja rivakoita ohjauskeinoja ekohyvinvointivaltioon siirtymiseksi. Ekohyvinvointivaltio on meille sopivan yhteinen päämäärä ja ajankohtaisuudessaan kiehtova tutkimuskohde.

Kirjallisuus

Antal, M. (2014). Green goals and full employment: are they compatible?. Ecological Economics, 107, 276-286.

BIOS (2019) Ekologinen jälleenrakennus. https://eko.bios.fi/

Dryzek, J. S. (2008), ‘The ecological crisis of the welfare state’, in I. Gough, J. Meadowcroft, J.

Dryzek, J. Gerhards, H. Lengfield, A. Markandya and R. Ortiz (eds.), JESP symposium:

climate change and social policy’, Journal of European Social Policy, 18: 325.

Duit, A., Feindt, P. H., & Meadowcroft, J. (2016). Greening Leviathan: the rise of the environmental state? Environmental politics, 25(1), 1-23.

Gough, I. (2017) Heat, Greed and Human Need. Climate Change, Capitalism and Sustainable Wellbeing. Edward Elgar.

Koch, M., & Fritz, M. (2014). Building the eco-social state: do welfare regimes matter? Journal of Social Policy, 43(4), 679-703.

Löyttyniemi, T. (2020). Eläkesijoittamisen iso kuva. VERin blogi 10.8.2020.


Tuuli Hirvilammi on yliopistotutkija Tampereen yliopistolla ja ORSI-hankkeen koordinaattori.


Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio -blogisarja on toteutettu yhteistyössä Vastapainon kanssa.