Energiaköyhyyden mittaamisen haasteet: kuinka tunnistaa haavoittuvat kotitaloudet Suomen kontekstissa?

Öljylämmitteinen 50-luvun rintamamiestalo Pohjois-Karjalassa haja-asutusalueella. Kuva: Sini Numminen
Öljylämmitteinen 50-luvun rintamamiestalo Pohjois-Karjalassa haja-asutusalueella. Kuva: Sini Numminen

28.5.2024

Sini Numminen & Tuija Kajoskoski

Kun suomalaiselta kysytään eurooppalaisessa tutkimushaastattelussa, että ”Onko teillä varaa pitää asuntonne sopivan tai riittävän lämpimänä?” lähes kaikki suomalaiset vastaavat, että ”Kyllä”. Osuus hiukan laski perinteisestä 98–99 %:sta 97 %:iin vuonna 2023. Suomessa pidetään asunnot lämpiminä, se on ehkä jopa jonkinlainen kunnia tai tapa. Kodissa ei saa olla kylmä ja sisälämpötilat ovat korkeat. Muusta voidaan tinkiä, mutta ei lämmityksestä.

Ei-vastaukset yllä mainittuun kysymykseen puolestaan, eli prosenttiosuus kansasta, jolla ei ole varaa pitää asuntoaan lämpimänä, on yksi EU:n neljästä virallisesta energiaköyhyysindikaattorista. Indikaattoria on seurattu vuosia ja koska Suomessa luku on pitkään pysynyt matalalla eli 1–2 prosentissa, on energiaköyhyys ollut viranomaisille, poliitikoille ja tutkijoille aika epäkiinnostava aihepiiri, ikävä kyllä. Viime syksynä nimittäin tuo mittari hyväksyttiin virallisesti EU:n energiatehokkuusdirektiiviin yhdeksi neljästä energiaköyhyysindikaattorista. Muut kolme mittaria ovat suhteellinen pienituloisuus; niin sanottu homeindikaattori eli onko kodissa hometta tai pahoja vuotoja; ja neljäntenä energialaskuihin liittyvät maksuvaikeudet. Kun näitä kriteereitä alkaa täyttyä, jäsenmaan täytyy parantaa näiden kansalaistensa asumisolosuhteita tai taloudellista tilannetta – siis lieventää heidän energiaköyhyyttään jollain tavalla. Tämä on merkittävä päätös jäsenmaiden kannalta, mutta asia tuntuu saaneen hyvin vähäistä huomiota Suomen julkisessa keskustelussa.

Väittäisimme, että eurooppalaiset kriteerit ansaitsevat kriittisen tarkastelun ensinnäkin siksi, että ne on muotoiltu pääasiassa muiden maiden tilanteita silmällä pitäen. Energiaköyhyystutkimuksen perinne on vahvaa monessa muussa EU-maassa, mistä myös termin määrittelyt periytyvät. Toiseksi, energiahaavoittuvuustutkimusta on tehty Suomessa äärimmäisen vähän, joten täällä tiedetään huonosti, ketkä tai millaisissa asunnoissa asuvat tosiasiallisesti voisivat tukea tarvita. Nimittäin, kysymys siitä, että pystyykö kansalainen pitämään asuntonsa riittävän lämpimänä ei aina ole oleellinen, esimerkiksi jos lämpötila-asia on jonkun toisen tahon hallinnassa, kuten kerrostaloasunnon talotekniikassa. Joskus kerrostaloasujan energiahaavoittuvuus jää kokonaan tilastoissa tunnistamatta.

Toisaalta, ”Kyllä” vastannut omakotitaloasuja, joka itse pystyy vaikuttamaan kotinsa sisälämpötilaan, on energiakriisitalvena saattanut laskea niitä reippaastikin, mikä on toki hyvä asia niin ilmaston kuin globaalin energiaoikeudenmukaisuudenkin näkökulmasta. Ei ole kuitenkaan kunnollista tietoa siitä, kuinka usein lämpötilan lasku oli niin reipasta, että se on ollut jopa haitallista esimerkiksi terveyden kannalta. Lisäksi, samaan aikaan kun suomalainen kyselytutkimushaastateltava vastaa, että ”Kyllä, minulla on varaa pitää asuntoni lämpimänä”, ei tiedetä, mistä muusta sama vastaaja on mahdollisesti joutunut tinkimään. Kykenevätkö eurooppalaiset energiaköyhyysindikaattorit siis tavoittamaan energiamarkkinoiden kaikista haavoittuvimmat kotitaloudet? Toisaalta, joutuuko suomalainen viranomainen nyt laatimaan energiaköyhyyden lieventämisen politiikkatoimia ryhmille, jotka eivät todellisuudessa minkäänlaista tukea tarvitse?

Miten energiaköyhyyttä sitten tulisi Suomessa mitata? Voidaan esimerkiksi laskea kotitalouden tulojen ja energiamenojen suhde. Vuonna 2022 kerätyn kyselyaineistomme omakotitaloasujien (N=4295) energiaan käyttämä prosenttiosuus heidän käytettävissä olevista tuloistaan vuonna 2021 oli 7 % (mediaani). Se ei vielä välttämättä ole kauhean paljon. Toisaalta, melkein viidenneksen vastaajan kohdalla (18 %) tuo osuus ylitti 10 % tuloista. Tällaiset taloudelliset mittarit, kuten tuo 10 prosentin ylitys, ovat yksi vaihtoehto energiaköyhyyden mittaamiseen. Silloin tulee toki huomioida se, että lasketaan pois ne kotitaloudet, joilla menee hyvin, kuten esimerkiksi ne, joilla on suuret tulot. Oikeiden rajojen löytäminen ei ole koskaan suoraviivaista.

Yksi mahdollisuus tai vivahde lisää olisi tarkastella kansalaisten subjektiivista kokemusta liittyen heidän asumisolosuhteisiinsa ja energian hintaan eli niin sanottua subjektiivista energiaköyhyyttä. Kyselytutkimuksessamme oli kysymys, jossa mitattiin rasitetta, jota vastaaja kokee energiakustannuksistaan. Jopa 27 % vastaajista valitsi vaihtoehdon ”Kyllä, säännöllisesti”, kun heiltä tiedusteltiin asiaa. Kysymys kuului tarkalleen ottaen näin: ”Koetteko kotinne energiakustannukset rasitteeksi, kotitaloutenne tulot huomioon ottaen?” Vaihtoehtoina oli ”Ei”, ”Hieman”, ”Joskus” ja ”Säännöllisesti”. Korkea osuus (27 %) varmasti osittain heijastelee huolta energiakriisin aikana, jolloin energian hinnat nousivat roimasti ja puhuttiin jopa sähkön loppumisesta. Ristiriita virallisten energiaköyhyysmittarien tarjoaman mielikuvan kanssa Suomesta likipitäen kokonaan ei-energiaköyhänä maana on kuitenkin huomattava.

Tarkastelimme aineistossa myös sitä, onko vastaajien tausta tilastollisesti merkittävällä tavalla riippuvainen energiahaavoittuvuuteen. Havaitsimme monia kiinnostavia eroja eri tavoin lämmitettyjen asuntojen välillä. Esimerkiksi maalämpöpumpun omistajat olivat kaikista vähiten kuormittuneita eli kokivat vähiten subjektiivista energiakustannusrasitetta. He myös maksoivat vähiten energiastaan (suhteessa tuloihin) ja heidän kotinsa olivat myös pinta-alaltaan suurimpia. Mitä se tarkoittaa? Ainakin sitä, että maalämpöpumppu vähentää merkittävästi energiahaavoittuvuuden riskiä. Tämä on tärkeä uusi tieto suomalaisesta omakotitaloasumisesta. Myös ne kotitaloudet, jotka lämmittivät kotiaan pelkästään puulla, olivat paremmassa asemassa kuin muut.

Löysimme myös monia muita kiinnostavia, yllättäviäkin asioita. Esimerkiksi osa vastaajista, jotka taloudellisella mittarilla maksoivat energiastaan suhteellisen paljon, eivät aina kokeneet kustannuksia rasitteena, ja päin vastoin. Esimerkiksi öljylämmittäjät kuluttivat varsin usein yli kymmenen prosenttia tuloistaan energiaan, mutta he taas eivät olleet sen kuormittuneempia kuin vertailuryhmä. Ehkä öljylämmittäjät ovat vuosien mittaan tottuneet energian hinnan heilahteluihin. Tilastollisesti merkittäviä eroja löytyi myös esimerkiksi lapsiperheiden kohdalla. Heillä ei ollut aina välttämättä sen suuremmat energiamenot kuin muilla kotitalouksilla, mutta energiakustannukset rasittivat heitä merkittävästi. Ymmärrettävästi – lapsiperheillä on paljon menoja ja vastuu lapsista heijastuu. Muita tutkimuksemme tuloksia voi lukea Energy & Buildings -lehden artikkelistamme.

Yhteenvetona voisimme todeta, että huomattava ristiriita ”virallisten” mittarien ja kyselyaineistomme omakotitaloasujien antamien vastausten välillä vaatii lisäselvityksiä. Energiaköyhyys tai -haavoittuvuus tunnetaan Suomessa huonosti ja se voi olla usein piilossa. Ehdotamme, että tutkimuksessa otettaisiin tarkasti huomioon kotien käyttämät kaikki erilaiset lämmitysaineet ja -tekniikat, ja yritettäisiin löytää parhaita tapoja tunnistaa lämmitystapoihin liittyvät haavoittuvuudet, jotka ovat sangen erilaisia jos ajatellaan vaikkapa puulämmitystä, öljylämmitystä tai sähköpohjaisia lämmityslaitteita. Jos EU:n indikaattorit sopivat Suomeen, niin hyvä, mutta jos eivät, vaarana on, että Suomessa joudutaan tekemään energia- ja tukipolitiikkaa, joka osittain hyödyttää myös varakkaita. Sehän ei ole tarkoituksenmukaista. Löytömme maalämpökotien hyväosaisuudesta rohkaisee myös kysymään, että kenellä on Suomessa mahdollisuus osallistua energiamurrokseen eli tehdä energiaremontteja ja päästä nauttimaan edullisesta energiasta? Toistaiseksi eriarvoisuutta ei ole katsottu Suomessa energiapoliittisena kysymyksenä, koska energia on ollut melko halpaa kaikille. Ehkä näin ei enää ole tulevaisuudessa, vaan asiaa tulisi katsoa myös energiaoikeudenmukaisuuden näkökulmasta.


Lue lisää tutkimuksesta: Numminen, S., Kajoskoski, T., Kaltampanidis, Y., & Jalas, M. (2024). Energy vulnerability of detached home owners in Finland: An explorative study. Energy and Buildings, 310, 114082. https://doi.org/10.1016/j.enbuild.2024.11408

Edellinen artikkeliVihreän siirtymän hinta: kaivannaisteollisuuden kestävyyshaasteet ja globaali vastuu (Alusta!)
Seuraava artikkeliUusi kyselytutkimus: EU-vaalien alla kansalaiset huolissaan luonnonmonimuotoisuudesta, ilmastonmuutoksesta ja eriarvoistumisesta